Kolossaaliset kerrostalot ovat vielä kansallismaisemaa, mutta kenties jonkin ajan kuluttua Merihaka edustaa elementtirakentamista yhtenä harvoista.
Kuudennesta kerroksesta katsoen pikkupoika oli pelkkä pieni punainen piste betonipihalla. Ykskaks lapsi katosi. Hänen äitinsä Pirjo Koivisto otti puhelimen, soitti naapuritaloon tuttavalle ja kysyi, näkyykö Kallea heidän ikkunoistaan. Täällä näkyy, vastattiin.
Nyt noin neljä vuosikymmentä myöhemmin Koivisto katselee asuntonsa ikkunasta samalle pihalle Helsingin Merihaassa. Kolmasosa näkymästä on merta, toinen betonia, loput taivasta ja puita. Alue ei aluksi vastannut Koiviston kauneuskäsityksiä, mutta ajan kuluessa hän alkoi nähdä harmaan viehätyksen.
”Ihmisethän tämän betonin ovat pehmentäneet”, sanoo Koivisto.
Koivistojen perhe muutti Merihakaan joulukuussa 1980. Aiemmin he asuivat Helsingin Vartioharjussa omakotitalossa. Sen pihan halki vaelsivat hirvet, ja kauppareissu vei puoli tuntia suuntaansa.
Pirjo Koivisto on tekstiilitaiteilija, Tarmo Koivisto graafikko. Arava-järjestelmä tarjosi mahdollisuuden muuttaa upouuteen asuntoon keskelle kaupunkia.
”Asunnonvälittäjä melkein suuttui, kun emme osanneet päättää, tarttuako tarjoukseen.”
Koiviston hurmasi arkielämän helpottuminen. Asunnossa oli vessa ja suihku. Kauppaan pääsi parissa minuutissa. Oli helppo sekä olla kotona että lähteä ulos.
Koivistot ovat esimerkki niistä, jotka saivat hyötyä suomalaisittain tyypillisestä sosiaalisesta asuntotuotannosta. Sitä on harjoitettu sekä omakoti- ja rivitalotuotannossa että kerrostalojen rakentamisessa. Nyt kaikki asumismuodot ovat käyneet läpi sukupolvenvaihdoksen.
Muuttoliike maalta kaupunkiin vaati runsaasti uusia asuntoja 1960- ja 70-luvuilla. Elementeistä rakentaminen oli nopeaa ja edullista. Nosturiratoja noudattavat korttelit nousivat kaavamaisiksi. Syntyi kokonaisia keskustan ulkopuolisia kaupunginosia eli lähiöitä. Nykyään niissä asuu noin viidennes suomalaisista.
Tehokas elementtirakentaminen teki taloista keskenään saman näköisiä. Niistä rakennettu lähiö on nyt vähiten haluttua asuinaluetta, sanoo kaupunkimaantieteen tutkija Mats Sjernberg Helsingin yliopistosta.
Oikeastaan lähiöitä alettiin moittia jo niiden kiivaimman rakentamisen aikaan 1960-luvulla. Helsingin yliopiston taidehistorian professorin Kirsi Saarikankaan mukaan erityisesti akateeminen väki tapasi kritisoida rahvaan asuinoloja.
”Puhuttiin naisten välisestä hiekkalaatikkoyhteisöllisyydestä. Nähtiin, että lähiöissä naiset juoruilevat ja pitkästyvät. Sen ei ajateltu olevan aitoa sosiaalisuutta, koska se oli erilaista kuin maaseudulla ja korttelikaupungeissa.”
Epäluulot ulottuivat Merihakaankin. Pirjo Koivisto muistaa, miten dokumenttiryhmä saapui taltioimaan betoniviidakon ankeutta. Ryhmä jätti kuvaamatta lasten sopuisat leikit, mutta valpastui heti, kun joku itki.
Nelivuotias Juho on paljasjalkainen merihakalainen. Hän juoksentelee betonin katveessa tutkimassa naapuruston yhteisiä laariviljelmiä. Vanhemmat Merja Mähkä ja Kalle Pirhonen antavat pojan mennä melko huoletta. Merihaan arkkitehdit piilottivat autoliikenteen kävelykannen alle.
”Kun Juho meni päiväkotiin ja arki piti saada rullaamaan, tajusin, miten kätevää kaikki täällä on”, kertoo Mähkä.
Pirhonen oli ihastunut Merihakaan vuokrayksiössä asuessaan. Asunnonostopäätös oli helppo. Merihaassa parasta ovat sijainti ja toimivuus.
”Ja täällä asuminen on statement, eri tavalla kuin jugendtalossa. Merihaka on aikansa lapsi. Sitä pitää arvostaa sellaisena”, Mähkä sanoo.
Hyvää on myös paikan henki. ”Sain heti ensimmäisenä iltanani täällä kutsun grillaamaan”, Pirhonen kertoo.
Vaikka lähiöihin liittyy yksinäisyyden ja näköalattomuuden mielikuvia, asukkaiden oma kokemus näyttää olleen toista. Kirsi Saarikangas kirjoittaa parhaillaan kirjaa 1950- ja 70-lukujen lähiöistä. Muistitietoaineistossa ihastellaan nykyajan mukavuuksia. Usein elämäntilanne yhdisti eri taustoista tulevia ihmisiä.
Lähiöillä tarkoitettiin hyvää. Rakentamisessa näkyivät tasa-arvon aate ja pyrkimys parantaa ihmisten elämää. Samalle alueelle saattoi tulla erilaisia asuntoja Arava-lainoitetuista vapaarahoitteisiin, yksityisiin ja kaupungin vuokrataloihin. Niihin muutti sekä keskiluokkaa että vähemmän varakkaita, useimmiten nuoria lapsiperheitä.
Suomen kaupunkitutkimuksen seuran puheenjohtaja Anja Kervanto Nevanlinna näkee, että tästä syystä Suomesta puuttuvat yhtäältä pahoin rappeutuneet köyhimpien kerrostaloalueet ja toisaalta hienostonaapurustot, joiden aitojen taakse pääsee vain varakkain eliitti.
”Suurin osa suomalaisista tuskin voi edes kuvitella, millaista on asua niissä Ranskan tai Yhdysvaltain suurkaupunkien lähiössä, jonne poliisitkaan eivät uskalla mennä.”
Kirkkaimmin koteja kaikille -ajatus näkyi jatkosodan jälkeen, kun valtio järjesti rintamamiehille ja evakoille tontit ja tavarat kotien rakentamiseen.
”Sodan aikana huomattiin, että 1930-luvulla vallinnut yhteiskunnallinen kärjistyminen ei voi jatkua”, kertoo Kervanto Nevanlinna.
Merihaassa puhuivat myös markkinavoimat. Rakennusliike Haka rakensi kaupunginosan entiselle teollisuusalueelle. Tontti oli kallis, mikä näkyi asuntojen hinnoissa. Rakentamalla paljon ja halvalla saatiin asunnoista isompia voittoja.
Arkkitehdeille Merihaan suunnitteleminen oli haaste. Asemakaava vaati tehokkuutta, mutta asumiseen piti saada väljyyttä ja valoa.
”Suunnittelimme tavalliselle kansalaiselle. Se oli arvokysymys”, sanoo Sulo Savolainen, yksi arkkitehdeistä.
Valtiovalta kontrolloi yleisesti esimerkiksi sitä, että ikkunoita on tarpeeksi ja että keittiössä on tietty varustelutaso. Se on eurooppalaisittain harvinaista.
Mats Stjernberg on tutkinut lähiöiden sosioekonomista kehitystä väitöskirjassaan. Vasta 1990-luvun lama näyttää muuttaneen ilmapuntarin viisarin asentoa. Lama osui juuri lähiöiden asukkaisiin.
Kun lähiöt rakennettiin, niiden eliniäksi arvioitiin 50 vuotta. Kolossaaliset kerrostalot ovat vielä kansallismaisemaa, mutta kenties jonkin ajan kuluttua Merihaka edustaa elementtirakentamista yhtenä harvoista. Bulkkitavarana tuotettujen talojen kunnostaminen voi tulla kalliimmaksi kuin purku ja uuden rakentaminen.
Merihaka on jo aikansa monumentti. Se on myös koti. Arkkitehti Savolaisen mielestä alueesta tuli liian massiivinen, mutta Mähkä ja Pirhonen nauttivat avaruudesta.
Pirjo Koivisto ei ole lähdössä minnekään.
”Päinvastoin. Varmaan Merihaassa pärjää pidempään kuin omakotitalossa, koska täällä on helppo liikkua.”
Mähkän ja Pirhosen Juho-poika on saanut paljon uusia leikkikavereita.
”Täällä näkee tuttuja lapsia ja vanhempia. Merihaassa on omat nurkat”, Mähkä sanoo.
Myynnissä olevia Merihaan kohteita löydät Oikotie Asunnoissa.